Museiverket

 SÖKALTERNATIV

objekt landskapsvis
 

KARTSÖK

landskapskarta Lappland Mellersta Österbotten Norra Österbotten Kajanaland Norra Karelen Södra Karelen Österbotten Norra Savolax Södra Savolax Kymmenedalen Mellersta Finland Södra Österbotten Päijänne-Tavastland Nyland - östra Egentliga Tavastland Nyland - västra Birkaland Satakunta Egentliga Finland

Texterna är tillsvidare enbart på finska i enspråkigt finska kommuner.

Hämeenlinna Kanta-Häme

Vanajanlinna

Siirry Museoviraston valtakunnalliseen karttapalveluun: Vanajanlinna
Kuvaus
Vanajanlinnan punatiilinen päärakennus valeperspektiiviin sijoitettuine siipirakennuksineen on uudemman suomalaisen arkkitehtuurin merkkiteoksia sekä taiteelliselta kvaliteetiltaan että materiaaliselta toteutukseltaan.

Arkkitehtitoimisto Gripenberg-Frosteruksen suunnitelman mukaan rakennettu Vanajanlinna sijaitsee Katumajärven rannalla. Punatiilestä ja graniitista rakennettu päärakennus, kaksikerroksinen tiililinna, on arkkitehti Sigurd Frosteruksen taiteellinen luomus. Koristeveistotyöt ovat kuvanveistäjä Gunnar Finnen ja maalaukset Carl Slotten käsialaa. Päärakennuksen ja järven välinen rinne on rakennettu terassoiduksi puistoksi puutarha-arkkitehti Bengt Schalinin kokonaissuunnitelman mukaan.

Kartanokokonaisuuteen kuuluu metsän rajaan sijoitettu, neliön muodostava punatiilinen talouskeskus, joka sekin on Frosteruksen suunnittelutyötä, sekä rivi punatiilisiä työväen asuinrakennuksia. Talouskeskuksen ja päärakennuksen yhdistää puistokuja.
 
Historia
Vanajanlinnan kantatilana oli Äikäälän keskiaikainen rälssitila, joka liittyy Vanajan piispankartanon historiaan. Nykyisen Vanajanlinnan historia alkaa 1918, jolloin Äikäälän tilan osti Rosenlew-yhtymän pääosakas, tohtori Carl Wilhelm Rosenlew. Suunnitelmana oli rakentaa Katumajärven rantaan metsätyslinna, johon kutsuttaisiin valtion poliittista ja taloudellista eliittiä. Metsästyksen vaatiman 500 hehtaarin tilakoon vuoksi tilaan hankittiin maata läheisistä Kidun ja Kappolan tiloista.

Vanajanlinnan rakennettiin 1919-1924, talousrakennusten osalta työ jatkui 1920-luvun loppuun saakka. Tiilet tehtiin Janakkalan Leppäkosken tiilitehtaalla ja graniitti tuotiin Leppävaarasta. Rosenlew myi kartanon 1940-luvun alussa saksalaiselle tehtailijalle Willy Daugsille. Aselevon jälkeen Vanajanlinna kuten muukin saksalainen omaisuus Suomessa siirtyi Neuvostoliitolle.

Kartano vuokrattiin 1947 Yrjö Sirolan Säätiölle Suomen kommunistisen puolueen sivistystoimintaa varten. Laajoista pelloista luovutettiin yli puolet rintamamiesten pientila- ja asutuskäyttöön ja loppuosa siirtyi Vanajan kunnalle. 1990-luvun puolivälissä kartano siirtyi Hämeenlinnan kaupungin omistukseen. Kartano toimii yksityisenä hotelli- ja ravintolapalveluita tarjoavana yhtiönä. Alueelle on rakennettu uusi golfkenttä sekä klubirakennus vanhaan navettaan ja uudelleen rakennettuun pihattoon.
 
Lisätietoa
igurd Frosterus, Vanajan kartano. Arkkitehti 12/1930.

Kirsti Kasnio, Vanajankartanon korjaus, Hämeenlinna. Arkkitehti 1/1982.

C.J. Gardberg, Suomalaisia kartanoita. 1989.

Raili Rytkönen, Vanajan historia 2, Vanajan ja Hämeenlinnan maaseurakunnan historia uuden ajan alusta kunnallishallinnon alkuun 1868. Hämeenlinnan kaupungin julkaisuja 1992.

Marja Mikkola, Heli Jutila, Lauri Putkonen ja Sirkka-Liisa Seppälä, Vanajaveden laakson maisema, esihistoria, rakennettu kultuuriympäristö ja luonto. Hämeen ympäristökeskus, alueelliset ympäristöjulkaisut 245. Hämeenlinna 2001.

Rakennettu Häme. Maakunnallisesti arvokas rakennusperintö. Hämeen liitto 2003.

Lauri Putkonen ja Marja Ivars, Kyliä ja kortteleita. Hämeenlinnan ja Hattulan rakennuskulttuuriselvitys. Hattulan kunta. Hämeenlinnan kaupunki. Hämeenlinna 2003.
 
kohteeseen sisältyy:  kartano; puisto; talousrakennus; työväen asuintalo;
ympäristön nykyluonne:  agraarimaisema;
 
Vanajanlinna. Puukujanne johtaa päärakennukselle. Hannu Vallas 2006
Vanajanlinna. Puukujanne johtaa päärakennukselle. Hannu Vallas 2006.
Vanajanlinna. Soile Tirilä
Vanajanlinna. Soile Tirilä .
Vanajanlinnan päärakennus. Anu Laurila 2007
Vanajanlinnan päärakennus. Anu Laurila 2007.
 
julkaisupäivämäärä 22.12.2009
palaute kohdetiedoista
sivun alkuun
 


© Museovirasto 2009